Innocence-ooppera sai erittäin innostuneen vastaanoton kantaesityksessä Aix-en-Provencen festivaalilla.
Aix-en-Provence
Säveltäjä Kaija Saariahon ja libretisti Sofi Oksasen Innocence-oopperan kantaesitys Aix-en-Provencen festivaalilla Ranskassa lauantaina. Ohjaus Simon Stone. London Symphony Orchestra ja Viron kamarikuoro kapellimestarina Susanna Mälkki. Päärooleissa esimerkiksi Magdalena Kožená ja Vilma Jää.
KUN taputukset alkavat täsmälleen rytmissä, yleisö on hengittänyt uutuuden tahtiin erityisen intensiivisesti.
Kun yleisö vielä nousee seisomaan ja huutaa bravoa, sitä tietää kompleksisen nykyoopperan tehneen vaikutuksen.
Ja kun maailmantähtiäkin suuremmat aplodit saa täysin tuntematon 25-vuotias Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolta valmistunut laulaja Vilma Jää, kyse on harvinaisesta läpimurrosta.
TRILLERI. Triumfi. Läpimurto.
Säveltäjä Kaija Saariahon ja libretisti Sofi Oksasen Innocence on kaikkea tätä. The New York Times kutsui sitä jo etukäteen vuoden odotetuimmaksi oopperaksi, ja lauantai-iltana Aix-en-Provencen festivaalilla koetun kantaesityksen jälkeen se on myös syytä julistaa aikamme oopperataiteen merkkiteokseksi.
Tästä on hyvä jatkaa Arten verkkolähetykseen 10. heinäkuuta ja ohjauksen saamiseen Suomen Kansallisoopperaan lokakuussa 2022 ja sen jälkeen muille tilaajatahoille Lontooseen, Amsterdamiin ja San Franciscoon.
ALKUTILANNE pidettiin pitkään poissa julkisuudesta, mutta kyllähän kouluammuntaan liittyvän aiheen näki esimerkiksi Saariahon kustantajan verkkosivuilta jo ennen kuin säveltäjä ja Sofi Oksanen puhuivat siitä tarkemmin HS:n ennakkohaastattelussa.
Kymmenen oppilasta ja opettaja ovat siis kuolleet teiniampujan luodeista Helsingin kansainvälisessä koulussa kymmenen vuotta aikaisemmin.
Nyt kouluampujan veli on menossa naimisiin, ja ampuja itsekin on taas vapaalla jalalla.
Häätilaisuuden sijaistarjoilija tajuaa onnellisen hääjuhlaperheen olevan se sama, jonka poika tappoi hänen tyttärensä.
Tästä alkaa draama.
OOPPEROISSA säveltäjä mainitaan usein, libretisti harvemmin. Mutta Kaija Saariahon ja Sofi Oksasen Innocence on kahden tasaveroisen mestarin työtä siinä missä Saariahon luottolibretisti Amin Maaloufin kanssa tehdyt oopperat tai Giuseppe Verdin ja Arrigo Boiton yhteistyöt.
Oksanen ajaa ampumisen aiheuttamien traumojen esittelyn jälkeen juonta eteenpäin eri aikatasoissa kuin paras trilleristi, joka hän tietysti halutessaan onkin.
Se usuttaa myös Saariahon vauhtiin, mikä tuottaa kiinnostavan kontrastin hänen monien teostensa viipyilevälle meditaatiolle.
OKSASEN tuotannossa Puhdistuksen juoni ajaa ääritilanteissa päähenkilöt ääritekoihin, mutta Kun kyyhkyset katosivat -kirjassa pääpiru on jopa selittämättömän paha.
Innocence on näiden lähestymistapojen yhdistelmä. Se esittelee teini-ikäisen kouluampujan toisten ihmisten muistoissa ensin selittämättömänä pahana. Sitten tulee paljastuksia syy- ja seuraussuhteista myös ampujan vinksahtamiseen sekä hänen yllättävien kannustajiensa toimintaan.
Juonipaljastuksia ei ole syytä tehdä sen tarkemmin, koska yllätykset ovat oleellisia. Tekijät jopa antoivat nähtävilleni ennen kenraaliharjoitusta vain libreton ja partituurin alkupuolen, jotta voisin yllättyä kuten yleisö yllättyy. Kenraaliharjoituksen jälkeen käteen lyötiin toki koko esitysmateriaali perehdyttäväksi ennen kantaesitystä.
Yllätyksiä paljastamatta voi todeta, että ennakkohaastattelun perusteesi pitää: ampujaa ei nosteta keskiöön, vaikka tässä ohjauksessa hänet nähdään mykkäroolissa parissa avainkohdassa.
Fokus on kuitenkin tiukasti kouluampumisesta selviytyneiden traumoissa ja yrityksissä selvitä niistä.
On myös muistettava, että koululaiset olivat kypsymättömiä teinejä, kun kaikki tapahtui. Ja selviytyjät ovat kymmenen vuotta myöhemminkin vasta nuoria aikuisia, joilla pitäisi olla elämä edessä.
OHJAAJA Simon Stone on sekunnintarkan pyörönäyttämöohjauksen mestari. Kehuin häntä taannoin Baijerin valtionoopperassa pyörineen E. W. Korngoldin Die Tote Stadt -oopperan täysosumaohjauksesta, ja Innocencessa on paljon samaa.
Kun Oksanen leikkaa takautumia ja nykyhetkeä tekstissään elokuvallisesti, Stone pystyy toteuttamaan tuon kaiken tuosta vain joko lavasterakennuksen kahdessa kerroksessa tai jatkuvan pyöröliikkeen tuodessa lavasteista aina uuden puolen ja tapahtuman esiin.
Stone sai tästä ohjauksesta bravo-huutoja korvaukseksi niistä buuauksista, joita hänen Tristan ja Isolde -ohjauksensa ensi-ilta tuotti vain päivää aiemmin.
SUSANNA Mälkki johti London Symphony Orchestraa ja Viron kamarikuoroa sekä laajaa solistikuntaa odotetun mestarillisesti partituuria läpivalaisten.
Ja kaikkein suurimmat tehot musiikissa, tekstissä ja ohjauksessa saatiin kohtauksissa, jotka Saariaho on kirjoittanut Vilma Jäälle.
Hän ei ole oopperalaulaja, joten hänet vahvistetaan. Vahvistusta ei tosin tarvittaisi niissä huipennuksissa, joissa Jää paljastuu vienankarjalaisen joiun sekä karjankutsuhuutojen tuntijaksi.
Herramunvereni mitä tehoja nämä tekniikat tuottavat Saariahon huippuvaikeisiin melodialinjoihin!
Jään rooli kouluammunnan uhrina on psykologisestikin kiinnostava. Äitinsä muistoissa hän on enkeli. Mutta takaumissa ennen ampumista teinivuosista paljastuu muutakin.
MUISSA rooleissa hyvät oopperalaulajat esittivät Saariahoa säveltäjän normaalityylin hienosti sisäistäen.
Mezzotähti Magdalena Kožená on kaunisääninen ja vahva äitinä, joka on yrittänyt elää arkea kuin tytär ei olisikaan kuollut.
Baritoni Tuomas Pursio on vivahteikas sulhasen isänä, mutta sopraano Lilian Farahani jää vähän yksioikoisesti kirjoitetuksi morsiameksi, jolta perheen synkeät salaisuudet yritetään turhaan pimittää.
Tenori Markus Nykänen on aluksi puhtoisen oloinen sulhanen, kunnes teinivuosista paljastuu lisää.
Sekä Pursion että Nykäsen ylimpään rekisteriin Saariaho kirjoittaa hyytävän kauniita hiljaisia huipennuksia.
KOLMENTOISTA hengen ensemble on varsin tasavahva Lucy Sheltonin opettajasta Jukka Rasilaisen pappiin, joskin monissa muissa rooleissa Rasilainen on saanut äänestään enemmänkin irti.
Tärkeän työn teki myös dramaturgi Aleksi Barrière, joka äitinsä Saariahon pyynnöstä muokkasi libretosta monikielisen ja oli tämän sparraaja projektin alusta asti.
Näin Saariaho saattoi tehdä jokaiselle henkilölle oman musiikillisen profiilin myös heidän kieltensä rytmin ja sointien avulla.
LAAJAT puheroolit ovat uutta Saariahoa. Niiden vahvistetut näyttelijät tarvitsivat rytmitajua, mutta eivät oopperalaulutaitoja.
Juuri näissä rooleissa käytiin monipuolisesti läpi sitä, miten eri tavoin ihmiset vaikeita traumoja käsittelevät.
Oksasen libretto vihjaa, että salailu tai epärehellisyys omalle itselle eivät toimi selviytymisstrategiana pidemmän päälle.
Totuus tulee kohdata kun oma psyyke sen lopulta kestää, jotta surutyö voi edetä.
Kaikki eivät tässä oopperassa siinä onnistu. Mutta aivan lopussa muutamille pilkahtaa toivonkipinä.
Tämä heijastuu kauniisti myös Saariahon väkevässä musiikissa, jossa pimeys ja valo eivät sulje toisiaan pois. Ne molemmat ovat osa tätä elämää.
Look more: Helsingin Sanomat