Pääsiäisen passiomusiikki symboloi Ukrainan tuskaa.
Tapiola Sinfonietta Espoon Kulttuurikeskuksessa 14.4. Tõnu Kaljuste, kapellimestari, Viron filharmoninen kamarikuoro. – Tüür, Pärt, MacMillan.
PÄÄSIÄISVIIKON uskonnollisissa teoksissa palautetaan mieliin Jeesuksen kärsimystie ja ristinkuolema. Tänä pääsiäisenä passiomusiikista on tullut symboli Ukrainan kansan valtaville kärsimyksille.
Tõnu Kaljusteen piti tulla jo kaksi vuotta sitten huippuhyvän Viron filharmonisen kamarikuoron kanssa Tapiola Sinfoniettan vieraaksi esittämään konsertin ohjelma, mutta koronavirus siirsi vierailun täksi kevääksi.
Konsertti oli saanut nimekseen Hiljaisuus, viroksi Vaikus. Se kutsui hiljentymään, syventymään ja pohtimaan kärsimyksen vaikutusta mieleen ja kehoon.
Pääteoksena oli skotlantilaisen James MacMillanin Seitsemän viimeistä sanaa ristillä(1994) kuorolle ja jousille. Ne ovat sanat, jotka Jeesus lausui Raamatun mukaan ristillä ennen kuolemaansa. Teksti on latinaa ja englantia.
Tõnu Kaljuste KUVA: ALBERT TRUUVÄÄRT
MACMILLANIN teos on vaikuttavimpia viime vuosikymmenien uskonnollisia teoksia, ja vaikuttava ja vangitseva oli myös Kaljusteen laajoin ottein johtama esitys. Kuoro varioi taitavasti sointiaan ja ilmaisuaan Jeesuksen sanasta toiseen.
Kuolemaa enteilevä hiljaisuus ja murheellinen meditaatio kasvoivat loppupuolella raastavaksi, katkeran kalkin kuorosoinniksi, jota jouset hakkasivat kuin raipaniskuin. Tällöin musiikki aiheutti melkein fyysistä vihlontaa ja naulasi kuulijaa tuskaansa.
Lopussa jousisto kuvaa Jeesuksen viimeisiä, heikkeneviä hengenvetoja. Hetki on suorastaan henkeäsalpaava.
Mutta eikös jonkun matkapuhelin alkanut kilkutella iloisesti juuri silloin.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)
MAINOS PÄÄTTYY
KONSERTIN aloitti virolaisen Erkki-Sven Tüürin kuoroteos Ukrainalle, jonka hän sävelsi vastikään juuri tätä konserttia varten. Se on rytmisesti iskevä surumarssi, rukous, tuskainen avunhuuto ja epätoivoinen syytös.
Ukrainankielinen teksti on Vanhasta testamentista, josta Tüür on löytänyt ajankohtaisia sanoja kuten ”Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi!”
Putkikellon helähdykset aloittivat virolaisen Arvo Pärtin teoksen Cantus in Memoriam of Benjamin Britten jousiorkesterille ja kellolle (1977). Tuntui kuin olisi astunut rauhalliselle ja kauniille hautausmaalle, jossa kuolinkellot soivat.
Jouset loivat väreilevän ja sykkivän polyfoniaverkoston, joka hohti lempeää surua. Tuska on kadonnut, kaipuu ja muistot jääneet jäljelle.
PÄRTILTA kuultiin myös Seitsemäs ylistyslauluteoksesta Kanon Pokajanen sekakuorolle (1977).
Pärt käyttää teoksessaan vanhaa kirkkoslaavia. Hartaan värikäs sävelkieli ja kuorohengitystä tahdittava, voimakas poljento tuovat mieleen ortodoksisen kirkkolaulun.
Herra armahda! -huudahdukseen kiteytyi väkevän emotionaalisesti laulaneen kuoron sanoma.